Huh huh, syksy meni sellaisella tohinalla, että oppimispäiväkirjan pitäminen jäi hieman puolitiehen. Opetustuokioihin valmistautuminen ja niiden pitäminen muun työn ohessa olivat aika aikaa vieviä. Mutta nyt opetusharjoittelu on onnellisesti takana. Tein harjoittelut kahteen ammattikorkeakouluun: kolmen opetustuokion aiheet liittyvät rekrytointiin ja kahden organisaation osaamisen kartoittamiseen ja kehittämiseen.
Harjoittelut ovat olleet tähänastisten opintojen opettavaisinta antia. Opin mielestäni paljon itsestäni ja opettamisesta. Keräsin jokaisesta opetustuokiosta opiskelijapalautteen ja lisäksi sain joka kerralta palautetta havainnoijalta. Mitä sitten jäi käteen? Mietitääs…
- Havahduin huomaamaan, että opetus on tosiaan parhaimmillaan vuorovaikutusta ja keskustelua – ei opettajan esiintymistä, paasaamista ja tiedon vyöryttämistä. Varsinkin pienessä ryhmässä opetustilanteen sai rakennettua keskustelevaksi ja opiskelijoista voi ammentaa valtavasti tietoa, ajatuksia ja näkökulmia opetuksen aikana.
- Valmistelu on kaiken A ja O – ainakin aloittelevalle opettajalle. Valmistelin tilanteet niin huolella kuin osasin ja sain siitä myös kiitosta. Kiitollinen olin myös itse, sillä huonosti valmistautuneena olisivat pasmat saattaneet mennä muutamaan otteeseen sekaisin! Toisaalta huomasin, että on tärkeää osata joustaa tilanteen mukaan: jos keskustelua syntyy ja opiskelijat innostuvat jostakin asiasta, voi ja usein varmasti kannattaakin omasta ennalta suunnitellusta aikataulusta joustaa.
- Opetus on vuorovaikutusta ja opettajakin on enemmän ohjaaja ja opettaja. Näinhän konstruktivismia kuuluttavissa kirjoissakin sanotaan. Nyt huomasin konkreettisesti, että opettaja tarvitsee myös ”ryhmän lukutaitoa”, ryhmädynamiikan synnyttämiseen liittyviä taitoja ja aitoa opiskelijoiden huomioimista tässä ja nyt. Eräältä opetustani seuranneelta opettajalta sainkin vinkkejä ja palautetta esimerkiksi puheenvuorojen jakamiseen liittyen, niin etten omalla käyttäytymiselläni kannusta hiljaisempia pysymään hiljaa ja puheliaampia puhumaan enemmän. Totta tosiaan, tällaista en ollut tullut ajatelleeksikaan. Jotenkin opetustilanteessa olen helposti liian kiinni itsessäni ja asiassani.
- Vuorovaikutukseen liittyen vielä… eräs havainnoinut opettaja vinkkasi, että jos käsiä on pystyssä puheenvuoroja pyytämässä ja aikaa on, en opettajana kerro omaa mielipidettäni, vaan annan tilaa keskustelulle. Kolmastikin opettaja taisi mainita jotakin suorituskeskeisyydestäni ja allekirjoitan sen täysin – myös muussa elämässäni. Haluan mennä eteenpäin ja päästä tavoitteisiin. Opetus ja oppiminen eivät kuitenkaan ole suorittamista, vaan vuorovaikutusta. Niinpä niin. Vaikka onnistuin opiskelijapalautteidenkin mukaan luomaan keskustelua ja vuorovaikutusta, niin ehkä tässä on vielä kehittävää. Enemmän tilaa opiskelijoille ja oppimiselle. Vähemmän suorittamiselle.
- Opiskelijoiden heterogeenisuus oli valtava haaste. Jos puhut osaamisen kehittämisestä hr-alalla työskentelevälle ja opintojansa aloittelevalle nuorelle tradenomille, on opetus hankala suunnitella niin, että molemmat saavat kaiken hyödyn. Se, mikä on toiselle itsestään selvää, saattaa olla toiselle täysin uutta asiaa. Suunnittelua tietenkin helpottaisi, jos tietäisi opiskelijoiden taustasta hieman etukäteen. Tietenkin taustaa ja pohjatietoa voi kysellä opetuksen alussakin ja koittaa räätälöidä opetus tämän tiedon pohjalta.
- Opiskelijapalaute oli välillä hämmentävää: kehittämisajatuksia kysyttäessä toisen mielestä voisi edetä nopeammin ja toisen hitaammin, joku toivoi, ettei ryhmätöitä olisi ollenkaan, kun toinen taas nimenomaan kiitteli niitä…
- Kaiken kaikkiaan saamani opiskelijapalaute oli erittäin kannustavaa ja sain siitä uskoa itseeni. Mukavinta oli huomata, että myönteistä palautetta sain usein samoista asioista: käytännönläheisyydestä ja esimerkkien esiin tuomisesta, sujuvuudesta, loogisesta ja selkeästä etenemisestä, selkeistä materiaaleista, asiantuntemuksesta ja rennosta tyylistä (mikä oli kyllä vain ajoittaista, sillä ainakin aina aluksi jännitti niin pirusti!!) Myös havainnoineilta opettajilta sain myönteistä palautetta näistä samoista asioista.
- Opetusharjoittelut olivat todella antoisia ja rohkaisevia. Tästä se lähtee. Ja mikä parasta: itsetuntemus (opettajana ja muutenkin) kasvoi valtavasti. Ahaa, minä olen tällainen ja minut nähdään tällaisena. Selvä, nyt on jotain jo repussa – myös eväitä kehittymiseen.
tiistai 27. tammikuuta 2009
sunnuntai 26. lokakuuta 2008
Oppimispäiväkirja osa 1 - opetustilanteiden suunnittelu on aikaavievää...
Huh huh, opetustuokioiden suunnittelu ja niihin valmistautuminen on aikaavievää puuhaa. Olen käyttänyt yhdenkin kolmetuntisen suunnittelluun varmaankin 15 tuntia... No, jos joskus pidän samasta aiheesta opetustuokion, on matskua valmiina.
Kokemattomana opettajana on todella vaikea arvioida, kuinka paljon aikaa menee asioiden läpikäyntiin. Entä jos materiaali ja asia loppuu kesken?
Suunnittelu on kyllä ollut hauskaakin ja ihanan luovaa! Erilaisia harjoituksia on hauska suunnitella ja materiaalin tuottaminenkin tuottaa suurta tyydytystä. On palkitsevaa, kun saa koottua asioita loogisiksi kokonaisuuksiksi ja keksii erilaisia tapoja käsitellä niitä.
Ensimmäinen ohjaustuokio on muutaman päivän päässä. Mielenkiintoista...
Kokemattomana opettajana on todella vaikea arvioida, kuinka paljon aikaa menee asioiden läpikäyntiin. Entä jos materiaali ja asia loppuu kesken?
Suunnittelu on kyllä ollut hauskaakin ja ihanan luovaa! Erilaisia harjoituksia on hauska suunnitella ja materiaalin tuottaminenkin tuottaa suurta tyydytystä. On palkitsevaa, kun saa koottua asioita loogisiksi kokonaisuuksiksi ja keksii erilaisia tapoja käsitellä niitä.
Ensimmäinen ohjaustuokio on muutaman päivän päässä. Mielenkiintoista...
Oppimispäiväkirja ohjaus- ja opetuskokonaisuuden kehittämiseen
Olen opettajana ja ohjaajana täysin noviisi, enkä oikeastaan tiedä, millainen ohjaaja ja opettaja olen tai voisi olla. Näinpä opsin kohtaan 2 liittyen olen yhdeksi tavoitteekseni määritellyt, että vähintäänkin opin itsestäni jotain opettajana ja ohjaajana. Jaan itsetutkiskeluni muille pitämällä täällä oppimispäiväkirjaa.
Ehkäpä opetusharjoittelun jälkeen tiedän paremmin:
- minkälainen opettaja ja ohjaaja olen
- minkälainen on todellinen oppimiskäsitykseni
- miten haluan muuttua ja kehittyä jatkossa
Ehkäpä opetusharjoittelun jälkeen tiedän paremmin:
- minkälainen opettaja ja ohjaaja olen
- minkälainen on todellinen oppimiskäsitykseni
- miten haluan muuttua ja kehittyä jatkossa
sunnuntai 31. elokuuta 2008
Osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen vaikeudesta
Mietteitä julkaisusta: Saranpää Mika, Ohjaajan hätävara – Osaamisen tunnistaminen ja työstä oppimisen ohjaamisen työkaluja ammattikorkeakoulututkintojen tekijöille
Ramona-projektin tausta
Saranpää (2007, 25–27) kuvaa julkaisussaan Ramona-projektia, jonka tavoitteena oli kouluttaa tradenomeja vakuutus- ja rahoitusalan työntekijöistä. Pohjakoulutuksena osallistujilla oli merkonomin tutkinto. Koska koulutukseen valituilla oli suhteellisen pitkä työkokemus takanaan, lähtökohtana pidettiin henkilökohtaistamista ja osallistujien aiemmin hankkiman osaamisen tunnistamista ja tunnustamista. Projektin tuli ratkaista, miten työelämän käytännön osaaminen täydennetään vastaamaan tradenomi-tutkinnon asiantuntijaosaamista. Toisaalta hankkeessa oli mietittävä myös, miten rakennetaan yksilölliset kunkin osaamistarpeita vastaavat oppimisprosessit ja opinpolut. Oman haasteensa asetti toki myös koulutukselle asetettu aikaraja: miten heterogeenisen opiskelijajoukon erilaisia kehittymistarpeita voidaan edistää siten, että he valmistuvat samassa ajassa tradenomeiksi.
Eettisten kysymysten äärellä
Keskeisiksi kysymyksiksi projektissa nousivat osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen, joka koettiin hyvin haastavaksi. Mitkä suorituksen voidaan hyväksyä? Miten käy ammattikorkeakoulututkinnon tasalaatuisuuden ja oikeudenmukaisuuden, kun opinpolut räätälöidään hyvin yksilöllisesti ja kunkin osallistujan tutkinto rakentuu aiemman osaamisen mukaan. Voiko opetuksen tai tutkinnon taso kärsiä, jos aiempaa osaamista hyväksytään näytöksi liian herkästi? Tällaisiin osin eettistenkin kysymysten eteen hankkeessa jouduttiin. (Saranpää 2007, 29–30)
Osaamisvaatimusten tulisi olla selviä, jotta osaamista voidaan tunnistaa ja tunnustaa
Itse olen työskennellyt aiemmin aikuiskoulutuksen ja näyttötutkintojen parissa. Osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen ovat näyttötutkintojen perusta, ja Opetushallitus on asettanut tarkankin määräyksen henkilökohtaistamisesta. Kaikille ammatti- ja erikoisammattitutkinnon suorittajille laaditaan henkilökohtainen näyttösuunnitelma ja henkilökohtainen kehittymissuunnitelma osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen kautta.
Näyttötutkintojen perusteisiin on kirjattu tutkinnon ammattitaitovaatimukset sekä arvioinnin kohteet ja kriteerit, joita vasten osaamista peilataan. Tästä huolimatta henkilökohtaistaminen ei ole yksinkertaista tai helppoa.
Ammattikorkeakouluopinnoissa, joita Ramona-projekti koski, lisähaasteena oli, että tradenomin tutkinto perustuu opetussuunnitelmaperusteinen, eikä osaamisvaatimuksia ole kirjattu näyttötutkintojen tavoin ylös. Työssä hankitun osaamisen näkyväksi tekeminen on itsessään hankalaa ja asiaa hankaloittaa, jos osaamisvaatimuksia ja arvioinnin kriteereitä ei ole kirjattu. Mihin osaamista peilataan, jos vaatimuksia ei ole selkeästi kirjattu? Saranpää peräänkuuluttaakin osaamisperusteisia opetussuunnitelmia, jolloin osaaminen tulisi näkyvämmin arvioinnin kohteeksi. Samoin tarvittaisiin arvioinnin kriteerien tarkempaa määrittelyä sekä erilaisten osaamisen näyttämisen tapojen kuvaamista. (Saranpää 2007, 31–32)
Osaamisen haltuun otto ei ole vain koulutusten järjestäjien haaste
Ammatillisten näyttötutkintojen suorittajilla, kuten Ramona-projektiin osallistuvillakin, on kullakin oma yksilöllinen opinto- ja työhistoriansa. Tutkinnon suorittajalla on varmasti tietoja ja taitoja, jotka voidaan osoittaa näytöin ja dokumentein. Toisaalta tutkinnon suorittajilla on myös paljon ns. hiljaista tietoa, jonka näkyväksi tekeminen ja dokumentointi vaatisi vähintäänkin pitkällisen vuorovaikutus- ja analysointiprosessin.
Osaamisen tunnistaminen kiinnostaa itseäni toki myös ammattini vuoksi. Henkilöstön kehittämistehtävissä toimivana tiedän, että hiljaisen tiedon näkyväksi tekeminen ja osaamisen haltuun ottaminen on haaste myös monessa yrityksessä. Henkilöstön osaaminen on monella alalla yksi yrityksen keskeisimmistä menestystekijöitä ja kilpailuvalteista. Organisaatiot pyrkivätkin tekemään osaamisen hallittavammaksi ja johdettavammaksi erilaisin osaamiskartoituksin, prosessikuvauksin, tietojärjestelmin ja -rakentein. Ainakaan itse en kuitenkaan ole kohdannut tai kuullut viisasten kivestä, joka yksioikoisesti pystyisi paketoimaan organisaation tai edes yksilön osaamisen.
Mikä on luotettava tapa tunnistaa ja tunnustaa osaamista?
Ammatillisissa näyttötutkinnoissa osaamisen tunnistamiseen ja tunnustamiseen osallistuu suoritettavan tutkinnon alan asiantuntijoita, joilla on koulutus näyttöjen arviointiin. Kuitenkin mieleen hiipii aina kysymys, että onko kyse kuitenkin aina jollain tasolla tulkinnasta. Toimijoiden laajuus on valtava. Miten taataan tutkintojen tasalaatuisuus?
Ramona-projektissa osaamisen tunnistamiseen osallistui opiskelija itse, henkilökohtainen mentori sekä opettaja. Monipuolinen arviointi onkin mielestäni tärkeää. Itsearviointi on olennainen osa osaamisen tunnistamista, sillä tutkinnon suorittajalla on varmasti paras käsitys omasta historiastaan ja läheisin tuntuma omaan osaamiseensa. Itsearvioinnissa on toki myös riskinsä. Tämän tietää esimerkiksi jokainen esimies, joka on kehityskeskustelussa käynyt läpi alaistensa käsityksiä omasta osaamisestaan tai käynyt läpi itsearviointiin perustuvia osaamiskartoituksia.
Hannu Kotilan luento osoittaa mielestäni hyvin, että oma arvio osaamisesta ei aina ole kuitenkaan paras. Paitsi omasta osaamisesta, opiskelijoilla saattaa olla vääristynyt kuva myös tutkinnon edellyttämästä ammatillisesta osaamisesta, johon omaa osaamista peilataan. Tästä syystä arviointiin tarvitaan aina ulkopuolinen asiantuntija tai mieluiten ulkopuolisia asiantuntijoita.
Ramona-projektin tausta
Saranpää (2007, 25–27) kuvaa julkaisussaan Ramona-projektia, jonka tavoitteena oli kouluttaa tradenomeja vakuutus- ja rahoitusalan työntekijöistä. Pohjakoulutuksena osallistujilla oli merkonomin tutkinto. Koska koulutukseen valituilla oli suhteellisen pitkä työkokemus takanaan, lähtökohtana pidettiin henkilökohtaistamista ja osallistujien aiemmin hankkiman osaamisen tunnistamista ja tunnustamista. Projektin tuli ratkaista, miten työelämän käytännön osaaminen täydennetään vastaamaan tradenomi-tutkinnon asiantuntijaosaamista. Toisaalta hankkeessa oli mietittävä myös, miten rakennetaan yksilölliset kunkin osaamistarpeita vastaavat oppimisprosessit ja opinpolut. Oman haasteensa asetti toki myös koulutukselle asetettu aikaraja: miten heterogeenisen opiskelijajoukon erilaisia kehittymistarpeita voidaan edistää siten, että he valmistuvat samassa ajassa tradenomeiksi.
Eettisten kysymysten äärellä
Keskeisiksi kysymyksiksi projektissa nousivat osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen, joka koettiin hyvin haastavaksi. Mitkä suorituksen voidaan hyväksyä? Miten käy ammattikorkeakoulututkinnon tasalaatuisuuden ja oikeudenmukaisuuden, kun opinpolut räätälöidään hyvin yksilöllisesti ja kunkin osallistujan tutkinto rakentuu aiemman osaamisen mukaan. Voiko opetuksen tai tutkinnon taso kärsiä, jos aiempaa osaamista hyväksytään näytöksi liian herkästi? Tällaisiin osin eettistenkin kysymysten eteen hankkeessa jouduttiin. (Saranpää 2007, 29–30)
Osaamisvaatimusten tulisi olla selviä, jotta osaamista voidaan tunnistaa ja tunnustaa
Itse olen työskennellyt aiemmin aikuiskoulutuksen ja näyttötutkintojen parissa. Osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen ovat näyttötutkintojen perusta, ja Opetushallitus on asettanut tarkankin määräyksen henkilökohtaistamisesta. Kaikille ammatti- ja erikoisammattitutkinnon suorittajille laaditaan henkilökohtainen näyttösuunnitelma ja henkilökohtainen kehittymissuunnitelma osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen kautta.
Näyttötutkintojen perusteisiin on kirjattu tutkinnon ammattitaitovaatimukset sekä arvioinnin kohteet ja kriteerit, joita vasten osaamista peilataan. Tästä huolimatta henkilökohtaistaminen ei ole yksinkertaista tai helppoa.
Ammattikorkeakouluopinnoissa, joita Ramona-projekti koski, lisähaasteena oli, että tradenomin tutkinto perustuu opetussuunnitelmaperusteinen, eikä osaamisvaatimuksia ole kirjattu näyttötutkintojen tavoin ylös. Työssä hankitun osaamisen näkyväksi tekeminen on itsessään hankalaa ja asiaa hankaloittaa, jos osaamisvaatimuksia ja arvioinnin kriteereitä ei ole kirjattu. Mihin osaamista peilataan, jos vaatimuksia ei ole selkeästi kirjattu? Saranpää peräänkuuluttaakin osaamisperusteisia opetussuunnitelmia, jolloin osaaminen tulisi näkyvämmin arvioinnin kohteeksi. Samoin tarvittaisiin arvioinnin kriteerien tarkempaa määrittelyä sekä erilaisten osaamisen näyttämisen tapojen kuvaamista. (Saranpää 2007, 31–32)
Osaamisen haltuun otto ei ole vain koulutusten järjestäjien haaste
Ammatillisten näyttötutkintojen suorittajilla, kuten Ramona-projektiin osallistuvillakin, on kullakin oma yksilöllinen opinto- ja työhistoriansa. Tutkinnon suorittajalla on varmasti tietoja ja taitoja, jotka voidaan osoittaa näytöin ja dokumentein. Toisaalta tutkinnon suorittajilla on myös paljon ns. hiljaista tietoa, jonka näkyväksi tekeminen ja dokumentointi vaatisi vähintäänkin pitkällisen vuorovaikutus- ja analysointiprosessin.
Osaamisen tunnistaminen kiinnostaa itseäni toki myös ammattini vuoksi. Henkilöstön kehittämistehtävissä toimivana tiedän, että hiljaisen tiedon näkyväksi tekeminen ja osaamisen haltuun ottaminen on haaste myös monessa yrityksessä. Henkilöstön osaaminen on monella alalla yksi yrityksen keskeisimmistä menestystekijöitä ja kilpailuvalteista. Organisaatiot pyrkivätkin tekemään osaamisen hallittavammaksi ja johdettavammaksi erilaisin osaamiskartoituksin, prosessikuvauksin, tietojärjestelmin ja -rakentein. Ainakaan itse en kuitenkaan ole kohdannut tai kuullut viisasten kivestä, joka yksioikoisesti pystyisi paketoimaan organisaation tai edes yksilön osaamisen.
Mikä on luotettava tapa tunnistaa ja tunnustaa osaamista?
Ammatillisissa näyttötutkinnoissa osaamisen tunnistamiseen ja tunnustamiseen osallistuu suoritettavan tutkinnon alan asiantuntijoita, joilla on koulutus näyttöjen arviointiin. Kuitenkin mieleen hiipii aina kysymys, että onko kyse kuitenkin aina jollain tasolla tulkinnasta. Toimijoiden laajuus on valtava. Miten taataan tutkintojen tasalaatuisuus?
Ramona-projektissa osaamisen tunnistamiseen osallistui opiskelija itse, henkilökohtainen mentori sekä opettaja. Monipuolinen arviointi onkin mielestäni tärkeää. Itsearviointi on olennainen osa osaamisen tunnistamista, sillä tutkinnon suorittajalla on varmasti paras käsitys omasta historiastaan ja läheisin tuntuma omaan osaamiseensa. Itsearvioinnissa on toki myös riskinsä. Tämän tietää esimerkiksi jokainen esimies, joka on kehityskeskustelussa käynyt läpi alaistensa käsityksiä omasta osaamisestaan tai käynyt läpi itsearviointiin perustuvia osaamiskartoituksia.
Hannu Kotilan luento osoittaa mielestäni hyvin, että oma arvio osaamisesta ei aina ole kuitenkaan paras. Paitsi omasta osaamisesta, opiskelijoilla saattaa olla vääristynyt kuva myös tutkinnon edellyttämästä ammatillisesta osaamisesta, johon omaa osaamista peilataan. Tästä syystä arviointiin tarvitaan aina ulkopuolinen asiantuntija tai mieluiten ulkopuolisia asiantuntijoita.
lauantai 16. elokuuta 2008
Ensimmäinen askel takana
Kesä meni työ- ja organisaatiopsykologian opintoja viimeistellessä ja ennen kaikkea lomaillessa...
Paluu arkeen ja töihin koitti tällä viikolla ja ensimmäisen opettajan opintoihin liittyvän tehtävän (1A ja 1B) sain valmiiksi tänään pari päivää ennen viimeistä palautuspäivää. Tehtävän tekeminen olikin aika hauskaa, kun sai vähän itsekeskeisestikin pohtia omaa uraa ja osaamista. Kyllä sitä kai on jotain osaamista tarttunut matkan varrella, vaikka opettajaksi on toki vielä matkaa.
Olen myös aloittanut harjoittelupaikkojen metsästyksen. En tällä hetkellä työskentele oppilaitoksessa, eikä varsinaista opettajakokemusta ole, joten markkinoin itseäni moneen suuntaan. Ainakin oman organisaation kehittämisyksiköstä, jossa järjestetään koulutusta ja valmennusta, olen saanut jo vihreää valoa. Toivon pääseväni myös esimerkiksi johonkin ammattikorkeakouluun vierailevaksi asiantuntijaksi.
Ja seuraavaksi sitten HEKSin kimppuun...
Paluu arkeen ja töihin koitti tällä viikolla ja ensimmäisen opettajan opintoihin liittyvän tehtävän (1A ja 1B) sain valmiiksi tänään pari päivää ennen viimeistä palautuspäivää. Tehtävän tekeminen olikin aika hauskaa, kun sai vähän itsekeskeisestikin pohtia omaa uraa ja osaamista. Kyllä sitä kai on jotain osaamista tarttunut matkan varrella, vaikka opettajaksi on toki vielä matkaa.
Olen myös aloittanut harjoittelupaikkojen metsästyksen. En tällä hetkellä työskentele oppilaitoksessa, eikä varsinaista opettajakokemusta ole, joten markkinoin itseäni moneen suuntaan. Ainakin oman organisaation kehittämisyksiköstä, jossa järjestetään koulutusta ja valmennusta, olen saanut jo vihreää valoa. Toivon pääseväni myös esimerkiksi johonkin ammattikorkeakouluun vierailevaksi asiantuntijaksi.
Ja seuraavaksi sitten HEKSin kimppuun...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)