Osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen vaikeudesta

Mietteitä julkaisusta: Saranpää Mika, Ohjaajan hätävara – Osaamisen tunnistaminen ja työstä oppimisen ohjaamisen työkaluja ammattikorkeakoulututkintojen tekijöille


Ramona-projektin tausta

Saranpää (2007, 25–27) kuvaa julkaisussaan Ramona-projektia, jonka tavoitteena oli kouluttaa tradenomeja vakuutus- ja rahoitusalan työntekijöistä. Pohjakoulutuksena osallistujilla oli merkonomin tutkinto. Koska koulutukseen valituilla oli suhteellisen pitkä työkokemus takanaan, lähtökohtana pidettiin henkilökohtaistamista ja osallistujien aiemmin hankkiman osaamisen tunnistamista ja tunnustamista. Projektin tuli ratkaista, miten työelämän käytännön osaaminen täydennetään vastaamaan tradenomi-tutkinnon asiantuntijaosaamista. Toisaalta hankkeessa oli mietittävä myös, miten rakennetaan yksilölliset kunkin osaamistarpeita vastaavat oppimisprosessit ja opinpolut. Oman haasteensa asetti toki myös koulutukselle asetettu aikaraja: miten heterogeenisen opiskelijajoukon erilaisia kehittymistarpeita voidaan edistää siten, että he valmistuvat samassa ajassa tradenomeiksi.


Eettisten kysymysten äärellä

Keskeisiksi kysymyksiksi projektissa nousivat osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen, joka koettiin hyvin haastavaksi. Mitkä suorituksen voidaan hyväksyä? Miten käy ammattikorkeakoulututkinnon tasalaatuisuuden ja oikeudenmukaisuuden, kun opinpolut räätälöidään hyvin yksilöllisesti ja kunkin osallistujan tutkinto rakentuu aiemman osaamisen mukaan. Voiko opetuksen tai tutkinnon taso kärsiä, jos aiempaa osaamista hyväksytään näytöksi liian herkästi? Tällaisiin osin eettistenkin kysymysten eteen hankkeessa jouduttiin. (Saranpää 2007, 29–30)


Osaamisvaatimusten tulisi olla selviä, jotta osaamista voidaan tunnistaa ja tunnustaa

Itse olen työskennellyt aiemmin aikuiskoulutuksen ja näyttötutkintojen parissa. Osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen ovat näyttötutkintojen perusta, ja Opetushallitus on asettanut tarkankin määräyksen henkilökohtaistamisesta. Kaikille ammatti- ja erikoisammattitutkinnon suorittajille laaditaan henkilökohtainen näyttösuunnitelma ja henkilökohtainen kehittymissuunnitelma osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen kautta.
Näyttötutkintojen perusteisiin on kirjattu tutkinnon ammattitaitovaatimukset sekä arvioinnin kohteet ja kriteerit, joita vasten osaamista peilataan. Tästä huolimatta henkilökohtaistaminen ei ole yksinkertaista tai helppoa.


Ammattikorkeakouluopinnoissa, joita Ramona-projekti koski, lisähaasteena oli, että tradenomin tutkinto perustuu opetussuunnitelmaperusteinen, eikä osaamisvaatimuksia ole kirjattu näyttötutkintojen tavoin ylös. Työssä hankitun osaamisen näkyväksi tekeminen on itsessään hankalaa ja asiaa hankaloittaa, jos osaamisvaatimuksia ja arvioinnin kriteereitä ei ole kirjattu. Mihin osaamista peilataan, jos vaatimuksia ei ole selkeästi kirjattu? Saranpää peräänkuuluttaakin osaamisperusteisia opetussuunnitelmia, jolloin osaaminen tulisi näkyvämmin arvioinnin kohteeksi. Samoin tarvittaisiin arvioinnin kriteerien tarkempaa määrittelyä sekä erilaisten osaamisen näyttämisen tapojen kuvaamista. (Saranpää 2007, 31–32)

Osaamisen haltuun otto ei ole vain koulutusten järjestäjien haaste

Ammatillisten näyttötutkintojen suorittajilla, kuten Ramona-projektiin osallistuvillakin, on kullakin oma yksilöllinen opinto- ja työhistoriansa. Tutkinnon suorittajalla on varmasti tietoja ja taitoja, jotka voidaan osoittaa näytöin ja dokumentein. Toisaalta tutkinnon suorittajilla on myös paljon ns. hiljaista tietoa, jonka näkyväksi tekeminen ja dokumentointi vaatisi vähintäänkin pitkällisen vuorovaikutus- ja analysointiprosessin.

Osaamisen tunnistaminen kiinnostaa itseäni toki myös ammattini vuoksi. Henkilöstön kehittämistehtävissä toimivana tiedän, että hiljaisen tiedon näkyväksi tekeminen ja osaamisen haltuun ottaminen on haaste myös monessa yrityksessä. Henkilöstön osaaminen on monella alalla yksi yrityksen keskeisimmistä menestystekijöitä ja kilpailuvalteista. Organisaatiot pyrkivätkin tekemään osaamisen hallittavammaksi ja johdettavammaksi erilaisin osaamiskartoituksin, prosessikuvauksin, tietojärjestelmin ja -rakentein. Ainakaan itse en kuitenkaan ole kohdannut tai kuullut viisasten kivestä, joka yksioikoisesti pystyisi paketoimaan organisaation tai edes yksilön osaamisen.


Mikä on luotettava tapa tunnistaa ja tunnustaa osaamista?

Ammatillisissa näyttötutkinnoissa osaamisen tunnistamiseen ja tunnustamiseen osallistuu suoritettavan tutkinnon alan asiantuntijoita, joilla on koulutus näyttöjen arviointiin. Kuitenkin mieleen hiipii aina kysymys, että onko kyse kuitenkin aina jollain tasolla tulkinnasta. Toimijoiden laajuus on valtava. Miten taataan tutkintojen tasalaatuisuus?

Ramona-projektissa osaamisen tunnistamiseen osallistui opiskelija itse, henkilökohtainen mentori sekä opettaja. Monipuolinen arviointi onkin mielestäni tärkeää. Itsearviointi on olennainen osa osaamisen tunnistamista, sillä tutkinnon suorittajalla on varmasti paras käsitys omasta historiastaan ja läheisin tuntuma omaan osaamiseensa. Itsearvioinnissa on toki myös riskinsä. Tämän tietää esimerkiksi jokainen esimies, joka on kehityskeskustelussa käynyt läpi alaistensa käsityksiä omasta osaamisestaan tai käynyt läpi itsearviointiin perustuvia osaamiskartoituksia.

Hannu Kotilan luento osoittaa mielestäni hyvin, että oma arvio osaamisesta ei aina ole kuitenkaan paras. Paitsi omasta osaamisesta, opiskelijoilla saattaa olla vääristynyt kuva myös tutkinnon edellyttämästä ammatillisesta osaamisesta, johon omaa osaamista peilataan. Tästä syystä arviointiin tarvitaan aina ulkopuolinen asiantuntija tai mieluiten ulkopuolisia asiantuntijoita.